Tulipahan käydyksi taas Islandiassa. Meni siellä melkein kuukausi ja tällä kertaa sää ei ollut kovin suotuisa. Kylmää ja aika sateista. No, yleensä olemme olleet onnekkaampia, mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä parina vuotena jatkossa voisimme vaimon kanssa matkailla vaikkapa Espanjassa...
Lapset luonnollisesti lähetämme edelleenkin mummolaan Islantiin, koska heillä on siellä aina niin mukavaa ja isovanhemmatkin haluavat heidät nähdä.

Islanti ei oikein vieläkään ole selvinnut v. 2008 romahduksesta, eikä juuri ilahduta tieto, että sama puolue (Itsenäisyyspuolue) joka oli sumplinut asiat tiedossa olevaan malliin, tuli valituksi viime parlamenttivaaleissa uudelleen valtaan, kun vasemmistovoittoinen hallitus ei saanut edellisellä vaalikaudella kaikkia asioita vielä kuntoon. Itsenäisyyspuolueella oli sentään ollut n. 15 vuotta aikaa järjestellä asiat itselleen ja kavereilleen sopivalla tavalla.

Perusongelma Islannissa on, että kaikki sekä poliittinen, että taloudellinen valta on yksien ja samojen ihmisten käsissä, eikä kukaan valvo ketään, ainakaan Itsenäisyyspuoleen vallassa ollessa. Taskujen täyttö voi jatkua normaaliin tapaan ja ainakaan EU:hun ei voi missään nimessä liittyä, kun joku voisi alkaa kyseenalaistaa maan tapoja. Toisaalta, eipähän tuo EU juuri ole
pystynyt Suomalaisiakaan käytäntöjä tervehdyttämään. Sama meno jatkuu,
kuin ennen EU:ta.

Kunpa joskus koittaisi vielä se päivä, että Islannin pankeista saisi ihan oikeasti reiluja asuntolainoja, jotka normaalikin ihminen kykenee maksamaan. Nythän tilanne on se, että useimmat asuntolainat ovat indeksiin sidottuja, joka tarkoittaa, että lainan pääoma kasvaa elinkustannusindeksin mukaan. Tämä merkitsee, että vaikka lainaa lyhennetään normaalisti vuosikausia, sen pääoma voi olla vaikkapa 10 vuodessa kasvanut kaksinkertaiseksi alkuperäiseen verrattuna, huolimatta säännöllisistä lyhennyksistä! Tästä on vaimollanikin omakohtainen kokemus.

Kaikesta huolimatta islantilaiset ovat kovia tekemään töitä ja ovat melko positiivisia tulevaisuutensa suhteen.

Muistinvaraista

Jokin aika sitten tuli aikaansaaduksi jo pitkään suunniteltu geokätkön sijoitus Taivassalon museoon Viiaisiin. Sopivasti työkaluilla ja koordinaattien mittauslaitteilla varustautuneena piilotus onnistuikin. Kätkö julkistettiin jonkin ajan kuluttua tunnuksella GC4C5J8 ja muutama alan harrastaja on sen jo löytänytkin.
Vahingoitta ei reissu tietenkään sujunut. Jossain vaiheessa gps-lukemia tuijotellessa silmälasit olivat haitaksi, ja tulivat sitten hetken päästä ylikävellyiksi:( Onneksi kyseessä olivat ns. varalasit, joten ihan opaskoiran varassa ei vielä olla vaikka harmittaakin.
Tänään oli ohjelmassa tavanomaista puuhastelua, ja jossain vaiheessa ilmeni tarve akkuporakoneelle. Uutterasta hakemisesta huolimatta laitetta ei löytynyt mistään. Haku ulottui ns. tavanomaisiin paikkoihin, ja tuli tehdyksi useampaankin kertaan, tuloksetta.
Jossain vaiheessa – yllättäen ja pyytämättä – mieleen tuli muistikuva, että konetta olisi viimeksi tarvittu juuri em. kätköpaikalla. Olisiko unohtunut sinne, kun ne silmälasitkin rikkoontuivat? Muukaan ei auttanut, kuin lähteä katsomaan, vieläkö tuo paikalta löytyisi, vaikka aikaa olikin jo kulunut aika lailla.
Kirkonkylän raitille tullessa päähän välähti uusi muistikuva: kätköreissu oli tehty polkupyörällä, ja akkukone oli – näin jälkeenpäin ajatellen aivan käsittämättömästä syystä – tarkoituksella jäänyt pyörälaukkuun. U-käännös ja takaisin kotiin. Tarkistuslaskenta paljasti, että kone oli muistikuvan mukaisessa paikassa. Prosessin aikana ns. työhalut olivat tietysti jo kadonneet, mutta pääasia oli, että kone löytyi.
Vähäsen ihmetyttää tuo muistin toiminta. Miksei tuo polkupyöräily heti tullut mieleen? Miksi se yleensä palautui? Muutenkin tuntuu, että tavarat ovat enenevissä määrin hukassa...
Aivovoimistelu voisi olla tarpeen. Auttaisiko sanapeli?
Museon sivut: http://www.taivassalo.fi/fi/sivu.cfm?id=300