Näin joulun alla on mukava laittaa muutama kuva vaimoni Rannveigin rakentamasta jouluseimimaisemasta. Hahmot on saatu suurelta osin joululahjaksi vuosien mittaan espanjalaiselta ystävältä, Francescolta, joka myös on kääntänyt kotisivumme espanjaksi.
Pitäisikin pyytää häneltä pari päivitystä...
Pari hahmoa on Rannveigin kotoa ja taisi joku olla hänen itsensä hankkima.

Rakenteet Rannveig on tehnyt puupaloista, jotka ovat jääneet jäljelle, kun tein eräitä 'Majakka'-kynttilänjalkoja. Eläinsuojat, vajat, portaat ja muut arkkitehtooniset luomukset sopivat mielestäni tällaisena toteutuksena kuvaan paljon paremmin, kuin säännönmukaisista kappaleista rakennettu, ehkä ns. normaali kokonaisuus. Rannveigin taiteilijuus tulee ilmi juuri tällaisissa päältä katsoen vaatimattomissa toteutuksissa, mutta joita tarkemmin tutkiessa huomaa johdonmukaisen materiaalin käytön ja kappaleiden sijoittelun tuovan tasapainoisen lopputuloksen. 

Tämä seimimaisema on taideteos. 

Maisema on valaistu led-valoin, joista osa on sävytetty kellertävällä paperilla.

Rauhallista joulua Villa Rannveigista!

 

Valoista ja pimeää

Tulipa taasen viikonloppuna käydyksi pikavisiitillä Maarianhaminassa. Nostin ennemmin tai myöhemmin tulevan pakkasen varalta yhden uppopumpun kuiville, ja tarkistelin paikkoja muutenkin.

Mökin seinissä ei ole eristystä, joten kesäkauden ulkopuolella yöpyminen käy helpommin pihalla olevassa asuntovaunussa, johon tulee verkkovirta mökistä ja jossa on kaasulla toimiva lämmitin. Vaunussa on tietenkin myös 12 V sähkösysteemi, akku ja ylläpitolaturi. Osa valoista ja kaasulämmittimen puhallin käyvät 12 voltin sähköllä, osa valoista ja jääkaappi syövät myös 230 V sähköä, ja sitten on joitakin laitteita, jotka toimivat vain verkkovirralla.

Akku on ollut huonossa kunnossa jo jonkin aikaa, mutta kun sitä ei varsinaisesti tarvita kuin puskurina (vaunua ei juuri vedetä, ainakaan usein), on ajateltu, että sen voisi korvata jollain sopivalla 230V/12V-powerilla, sitten joskus.
Tarkoitusta varten tehtiin arvioita powerin koon suhteen ja todettiin, että vaunussa olevien spottien hehkulamput vievät aika paljon virtaa, joten ihan pieni virtalähde ei riittäisi, ellei kulutukselle tehdä mitään.

Hommasin kokeeksi muutaman 12V E14-kierteisen ledilampun (kuvassa), ja laitoin ne paikoileen viikonloppuna. Tehontarve putosi 125 watista n. 13 wattiin, eli virrankulutus 10 A:sta noin yhteen. Ei huono saavutus, varsinkin tilanteessa, jossa virtaa olisi niukasti saatavana.

Mukana oli myös pieni Mascotin poweri (toisessa kuvassa), josta tulee ulos max 3 A, mikä jotenkin saattaisi juuri ja juuri riittää lämmittimen puhaltimelle ja parille lampulle. Vaihdoin sen akun ja laturin tilalle, ja lyhyen testin mukaan toimi kuten ajateltu. Hehkulampuille tuo ei tosiaankaan olisi oikein riittänyt (vaikkei niitä yhtaikaa koskaan käytetäkään), mutta ledien kanssa ei ollut mitään ongelmia.

Oleskelutilan kohdalla katossa on valaisin, jossa oli tavallinen 230 V 40W hehkulamppu. Sytytin sen illan alkaessa hämärtää, ja runsaan puolen tunnin kuluttua Mascotin suunnalta kuului pieni poks, laitteesta nousi savua, ja kattovalo sammui. Taskulampun valossa palautin systeemin sitten ennalleen. Laturin kanssa akusta tulee juuri sen verran puhtia, että lämppärin puhallin ja ledivalot toimivat.

Päättelin, että vaunussa on oltava jossain invertteri, joka muuntaa akkusähkön verkkotasoiseksi, ja sillä syötetään (ainakin) tuota kattovaloa. Ja 40 W oli liikaa Mascotille. Pitää tutkia, saako korjatuksi, joskin vähän isompi poweri tulee joka tapauksessa hankittavaksi. Ja kattovalon lampuksi pitää vaihtaa pienempitehoinen pienloistelamppu, kaiken varalta.

//rkv

Rakentaminen ei näytä loppuvan tässä kiinteistössä. Nyt on vuorossa ollut jo jonkin aikaa sauna- ja varastorakennuksen rakentaminen.
Tämän syksyn tavoite oli perustuksen teko ja se on nyt toteutunut.
Ohessa pari kuvaa siitä.
Valoimma vaimon kanssa myös kiukaan, takan ja padan alustaksi perustuksen, mutta siinä tapahtui pieni unohdus, nimittäin veden johtaminen
pois anturan sisältä. Kuvasta näkyy, kuinka vettä on kertynyt kehän sisälle ja ei auta, kuin ostaa Biltemasta halpa (mutta hyvä?) kiviporanterä ja porata reikiä johtamaan vesi pois. Olisihan se ollut liian helppoa panna pari muoviputken pätkää alle ennen valua...
Tämän syksyn työlistalla on vielä vähän tiiliaidan perustuksen valua, isomman aggregaatin huolto ja pikku-Safiren (2000A) huolto. Sitten voisi keskittyä vaikka varsinaisiin ammattialan hommiin, eli huonekaluihin ja ehkä jossain vaiheessa alkaa jatkaa varjoliitovinssin rakentelua, joka työ on ollut pysähdyksissä keväästä lähtien.

Saunan perustus, terassipilarit puuttuvat vielä.

Kiukaan, takan ja padan antura, vedenpoiston puute.

Loppislandia

Tavanomaiseen tapaan tuli vietetyksi muutama viikko kesää Ahvenanmaan maakunnassa. Kelit eivät olleet ihan parhaimmat mahdolliset, tuulta ja ajoittaista sadettakin, mutta enimmäkseen sentään poutaa. Saaret on saaria...

Normaalia vilkkaammasta sosiaalielämästä huolimatta ehdittiin vähän kierrelläkin. Tutustuttiin mm. Pålsbölen Knorring-museon kierrätystuotenäyttelyyn ja poikettiinpa jopa Stallhagenin panimoravintolassa lounastamassa.

Aiemminkin on jo tullut huomatuksi, miten kirpputorien määrä on kasvanut Åålannissa viime vuosien aikana. Tuntuu, että joka kylässä on vähintään yksi ja yleensä useampi 'loppis'. Monet ovat erilaisten yhdistysten ylläpitämiä (mm. Emmaus, jolla on toimipisteet Maarianhaminan keskustassa ja Norrbölen teollisuusalueella sekä Godbyssä), ja kaupalliseltakin pohjalta myyntipöytiä vuokraavia yrityksiä löytyy. Tavallaan hauskimpia ovat aivan yksityishenkilöiden autotalli-/vajaloppikset, joissa tavarakirjo vaihtelee laidasta laitaan ja hinnoittelu on oikealla kirppistasolla.

Vanhaa sälää on kertynyt omiinkin nurkkiin kiitettävästi, joten kiertely myyntipisteissä pitäisi jättää kokonaan tekemättä, ja mieluusti vaikka kokeilla pöydän toista puolta. Vaikka siis ostoskynnys on korkealla, tälläkin kertaa käsiin sattui täydellinen herätehankinta: Boschin vihreän sarjan nauhahiomakone Bastön autotalliloppiksesta vaihtoi omistajaa kympillä. Vain nauhat puuttuu:)

Tulipahan käydyksi taas Islandiassa. Meni siellä melkein kuukausi ja tällä kertaa sää ei ollut kovin suotuisa. Kylmää ja aika sateista. No, yleensä olemme olleet onnekkaampia, mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä parina vuotena jatkossa voisimme vaimon kanssa matkailla vaikkapa Espanjassa...
Lapset luonnollisesti lähetämme edelleenkin mummolaan Islantiin, koska heillä on siellä aina niin mukavaa ja isovanhemmatkin haluavat heidät nähdä.

Islanti ei oikein vieläkään ole selvinnut v. 2008 romahduksesta, eikä juuri ilahduta tieto, että sama puolue (Itsenäisyyspuolue) joka oli sumplinut asiat tiedossa olevaan malliin, tuli valituksi viime parlamenttivaaleissa uudelleen valtaan, kun vasemmistovoittoinen hallitus ei saanut edellisellä vaalikaudella kaikkia asioita vielä kuntoon. Itsenäisyyspuolueella oli sentään ollut n. 15 vuotta aikaa järjestellä asiat itselleen ja kavereilleen sopivalla tavalla.

Perusongelma Islannissa on, että kaikki sekä poliittinen, että taloudellinen valta on yksien ja samojen ihmisten käsissä, eikä kukaan valvo ketään, ainakaan Itsenäisyyspuoleen vallassa ollessa. Taskujen täyttö voi jatkua normaaliin tapaan ja ainakaan EU:hun ei voi missään nimessä liittyä, kun joku voisi alkaa kyseenalaistaa maan tapoja. Toisaalta, eipähän tuo EU juuri ole
pystynyt Suomalaisiakaan käytäntöjä tervehdyttämään. Sama meno jatkuu,
kuin ennen EU:ta.

Kunpa joskus koittaisi vielä se päivä, että Islannin pankeista saisi ihan oikeasti reiluja asuntolainoja, jotka normaalikin ihminen kykenee maksamaan. Nythän tilanne on se, että useimmat asuntolainat ovat indeksiin sidottuja, joka tarkoittaa, että lainan pääoma kasvaa elinkustannusindeksin mukaan. Tämä merkitsee, että vaikka lainaa lyhennetään normaalisti vuosikausia, sen pääoma voi olla vaikkapa 10 vuodessa kasvanut kaksinkertaiseksi alkuperäiseen verrattuna, huolimatta säännöllisistä lyhennyksistä! Tästä on vaimollanikin omakohtainen kokemus.

Kaikesta huolimatta islantilaiset ovat kovia tekemään töitä ja ovat melko positiivisia tulevaisuutensa suhteen.

Muistinvaraista

Jokin aika sitten tuli aikaansaaduksi jo pitkään suunniteltu geokätkön sijoitus Taivassalon museoon Viiaisiin. Sopivasti työkaluilla ja koordinaattien mittauslaitteilla varustautuneena piilotus onnistuikin. Kätkö julkistettiin jonkin ajan kuluttua tunnuksella GC4C5J8 ja muutama alan harrastaja on sen jo löytänytkin.
Vahingoitta ei reissu tietenkään sujunut. Jossain vaiheessa gps-lukemia tuijotellessa silmälasit olivat haitaksi, ja tulivat sitten hetken päästä ylikävellyiksi:( Onneksi kyseessä olivat ns. varalasit, joten ihan opaskoiran varassa ei vielä olla vaikka harmittaakin.
Tänään oli ohjelmassa tavanomaista puuhastelua, ja jossain vaiheessa ilmeni tarve akkuporakoneelle. Uutterasta hakemisesta huolimatta laitetta ei löytynyt mistään. Haku ulottui ns. tavanomaisiin paikkoihin, ja tuli tehdyksi useampaankin kertaan, tuloksetta.
Jossain vaiheessa – yllättäen ja pyytämättä – mieleen tuli muistikuva, että konetta olisi viimeksi tarvittu juuri em. kätköpaikalla. Olisiko unohtunut sinne, kun ne silmälasitkin rikkoontuivat? Muukaan ei auttanut, kuin lähteä katsomaan, vieläkö tuo paikalta löytyisi, vaikka aikaa olikin jo kulunut aika lailla.
Kirkonkylän raitille tullessa päähän välähti uusi muistikuva: kätköreissu oli tehty polkupyörällä, ja akkukone oli – näin jälkeenpäin ajatellen aivan käsittämättömästä syystä – tarkoituksella jäänyt pyörälaukkuun. U-käännös ja takaisin kotiin. Tarkistuslaskenta paljasti, että kone oli muistikuvan mukaisessa paikassa. Prosessin aikana ns. työhalut olivat tietysti jo kadonneet, mutta pääasia oli, että kone löytyi.
Vähäsen ihmetyttää tuo muistin toiminta. Miksei tuo polkupyöräily heti tullut mieleen? Miksi se yleensä palautui? Muutenkin tuntuu, että tavarat ovat enenevissä määrin hukassa...
Aivovoimistelu voisi olla tarpeen. Auttaisiko sanapeli?
Museon sivut: http://www.taivassalo.fi/fi/sivu.cfm?id=300

Ratkaisevat hetket

Tukholman Fotografiskassa (http://fotografiska.eu/) on toukokuun loppupuolelle saakka näytteillä Henri Cartier-Bressonin valokuvia. Esillä on kattava läpileikkaus otoksia eri vuosikymmeniltä ja eri aiheista. Joukossa on niitä tunnettuja mestariotoksia, ja paljon myös 'tavallisempia' kuvia.
Kuvista välittyy arkielämä eri muodoissaan, yksittäiset tapahtumat pysäytettyinä, usein juuri sinä ratkaisevana hetkenä.
Yhdessä kuvassa* mies (jossain 50-luvun kolhoosissa?) vartioi laiduntavaa karjaa, aika tuntuu pysähtyneen. Huomiota kiinnittää ensisijaisesti se, että kuvan henkilö ei tee mitään. Ei lueskele, polta tupakkaa, ei järjestele tavaroitaan. Saattaa ehkä odottaa iltaa, työvuoron päättymistä, mutta todennäköisemmin vain mietiskelee omiaan.
Hyppysissä ei ole uusinta älypuhelinta (tuohon aikaan ei niitä olisi ollutkaan), jolla liittyä sosiaalisiin yhteisöihin, surffailla netissä, lukea sähköposteja, kuunnella musiikkia, katsella videota yms toimintaa täyttää tyhjä hetki, ja olla jossain muualla...

Onko taito olla jouten ja paikoillaan kadonnut?

* Kuvaa ei löytynyt netistä lyhyellä hakemisella, mutta
samantapainen tunnelma on toisessa kuvassa, joka esittää sunnuntai-piknikkiä Ranskassa (linkki johtaa suoraan fotografiskan sivulle):
Sunday-on-the-banks-of-the-River-Marne-France-1938_fg700wider.jpg

Uusiutuvaa energiaa

No niin, nyt osoituksena epäileville suomalaisille, että kyllä aurinkopaneelit ja -keräimet sekä tuulivoimalat toimivat: me saimme lähes maaliskuun alusta asti kaiken sähkön (pl. yhtenä päivänä hitsaukseen käytetyn, jolloin käytin aggregaattia 10 min.) taivaalta.

Meillä on siis käytössä aurinkopaneelit ja tuulivoimala sähkön tuotantoon sekä aurinkokeräin lämpimän veden tekemiseen. Olen jo ostanut lisää paneeleja Keski-Euroopasta ja niiden pitäisi saapua piakkoin.

Ongelma on se, että nykyisilläkin paneeleilla saamme tarvittavan sähkön kesällä, mutta aikaisin keväällä ja syksyllä tarvitsemme lisäkapasiteettia, koska auringon säteilyä saadaan vähemmän.

Ratkaisu olisi energian myynti yleiseen sähköverkkoon, mutta meillä Suomessa on se on vielä suhteellisen vaikeaa ja sähköstä saatava korvaus ei välttämättä ole edes markkinahintojen mukainen. Saksassa ja monessa muussakin maassa on asia hoidettu kuntoon lailla.

Saksassa on valtio päättänyt myös tukea yksityisten talouksien aurinkoenergian tuotantoa subventoimalla akkujen hankintaa 30%:lla. Aika hieno juttu mielestäni. Tieto oli Tekniikka & Talous -lehdessä, mutta en nyt tietenkään löytänyt sitä enää, jotta olisin voinut panna linkin.

No, ehkä joskus meilläkin...

Olen Luovuus- ja liiketoimintakurssilla Turussa. Siellä opettelemme mm. brändäystä ja tuotteistamista. Pidämme lyhyitä ns. hissipuheita markkinointimielessä.

Kaiken kaikkiaan kysymys on, miten löytää ne asiakkaat, jotka haluavat ostaa tuotteeni tai palvelun. Toisinpäin ajateltuna, jota kurssila korostetaan, pitäisi löytää tuote tai palvelu, joka tyydyttää asiakkaan tarpeen tai vaikkapa ratkaisee hänen ongelmansa.
Siinä koko liiketoiminnan ydin yksinkertaisuudessaan.

Itse olen ajatellut myyväni mieluummin tuotetta, kuin palvelua. Se on mielestäni jotenkin konkreettisempaa ja olisiko jotenkin perustellumpaa ottaa rahaa siitä, että tarjoaa jonkin fyysisen vastineen. Tiedän, että näin ei ole, mutta siltä vain tuntuu. 

Kyseessä on varmaan sukupolveen liittyvä ongelma. Kun olin nuorempi, maailmaan ilmestyivät konsultit. Heitä pidettiin, jos ei nyt aivan huijareina, niin ainakin epäilyttävinä. Ajateltiin, että puhumisesta ja neuvojen antamisesta ei pitäisi pyytää korvausta. Minua nuorempien polvien kohdalla tämä puhumalla ja neuvomalla tienaaminen ei ole enää mikään ongelma. Sehän on ihan normaalia liiketoimintaa. 

Tietokoneiden kautta ja niitä käyttämällä tapahtuva ansaitseminen on nykyisin aivan normaalia myös, mutta minusta kuitenkin varsin uskomatonta. Miten esimerkiksi jotain pelejä saadaan myydyksi niin valtavia määriä ja aika kalliilla hinnallakin? Pelithän vain koukuttavat ihmisen ja estävät häntä tekemästä jotain ehkä... Hyödyllistä.

Anteeksi pelien kehittäjät ja myös niiden pelaajat, en vain pääse eroon ajatuksesta, että pelien pelaaminen ei niin kovin paljon kehitä ihmiskuntaa, kun paljon tähdellisempääkin tekemistä olisi. Ajatellaan vaikka ylikansoitusta, saastumista, luonnon riistokäyttöä, ilmastonmuutosta, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton vaikeutta, näin vain alkajaisiksi. Nämä ovat globaaleja ongelmia, joku sanoo, mutta ovat myös kovin paikallisia ja jokaisesta pelejä pelaavasta suomalaisestakin riippuvia asioita. 

Pesukone

Tulipa eilen tilatuksi uusi pesukone verkkokaupasta. Vihdoinkin, sanottiin tuvassa.
Nykyinen kone on hankittu joskus vuonna 2001, ei siis mikään vanha vielä, ja kyllä ottaa ja lämmittää veden, pyörittää molempiin suuntiin, tyhjentää ja linkoaa. Vain ohjelma-askeleesta toiseen siirtyminen tuottaa vaikeuksia.
Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että jos koneen toimintaa ei ole ollut seuraamassa ja aika-ajoin käsin siirtänyt ohjelmavalitsinta eteenpäin, kone on pyörittänyt pyykkiä viidestä kymmeneen minuuttia ja sitten hiljennyt. Virta pois ja takaisin, ja kuvio toistuu.
Jos valvonnan unohtaa, käy niinkuin aika usein, että aamulla startattu pesu on pahasti kesken vielä illalla. Zero points.
Vika on ollut koneessa jo alun kolmatta vuotta, mutta syystä tai toisesta konkreettisiin toimiin ei ole tullut ryhdytyksi. Jokin aika sitten tuli sentään selvitetyksi, että korjaus saattaisi olla mahdollinen, mutta maksaisi ehkä 350 €, ehkä enemmän. Melkein uuden koneen hinta, takuulla.
Uusi kone ilmestynee pihalle joskus pääsiäisen aikoihin. Sitten on vuorossa ylöskanto ja asennus. Ja vanhan poisvienti. Näihin ei menne ihan yhtä kauaa.

Pesukoneen globaalista merkityksestä kertonee parhaiten Hans Roslingin video

Olin juuri yhteydessä Uudenkaupungin kaupunginarkkitehtiin Leena Arvelaan. Kyse oli kaupungin alueella olevasta kierrätyspisteestä (Ketunpolun piste). Kysyin, mihin käyttöön esim. kerättävä muovimateriaali menee, mutta Arvela ei osannut sanoa varmuudella. Hän uskoi sen menevän kierrätykseen, ei polttoon.

Halusin vakuuttaa hänet siitä, että koska kierrätys edelleenkin on vaikea asia ihmisille Suomessa ja monet suhtautuvat evvk, niin olisi tärkeää, että kierrätyspisteet näyttäisivät siisteiltä ja niissä olisi ainakin asianmukainen valaistus. Lisäksi alue voisi olla aidattu, keräysastiat ehjiä ja hyvässä maalissa, alue voisi olla merkitty siistein ledivaloin valaistuin kyltein jne.

Kaiken kaikkiaan kierrätyspisteen tulisi näyttää siltä, että asialla on väliä. Nykyisin, kun katsoo eri kuntien kierrätykseen osoitettuja alueita ja niillä olevia astioita, ei voi kuin surkutella alueiden ja varusteiden surkeaa kuntoa. Asiassa ei ole edes yritystä. Tulee väkisinkin mieleen eräs itäinen naapurimaa joskus 80-luvulla, kun siellä vierailin. Tämä on totisinta totta Suomessa, eräässä maailman rikkaimmista maista vuonna 2013!

Menin arkkitehti Arvelan kanssa vieläpä niin pitkälle, että kerroin olevani käytettävissä esimerkiksi tämän kyseisen Ketunpolun kierrätyspisteen uudelleensuunnitteluun ja pelkästään kulukorvauksilla, koska asia on minulle henk.koht. tärkeä. Saa nähdä, tapahtuuko mitään...